Lapsi, mikä se on?

Näin naimamenojen kynnyksellä, ja seuratessani Nelliinan blogista vauvaodotusta, olen pohtinut taas lasten hankintaa. Sanotaanhan siinä maistraatin vihkikaavassakin näin: "Avioliiton tarkoituksena on perheen perustaminen siihen kuuluvien yhteiseksi parhaaksi sekä yhteiskunnan säilymiseksi. Avioliitto on tarkoitettu 

pysyväksi, jotta perheen jäsenet voisivat yhdessä luoda onnellisen kodin." Olen ollut todella syvissä vesissä välillä lapsiasian kanssa. Minulla oli pahin vauvakuume siinä 17-vuotiaana, kun aloittelimme seurustelua Jannen kanssa. Lapsihaaveet olivat pitkään tiukasti matkassa, ja minulle oli itsestään selvää, että haluan lapsia ja niitä myös hankitaan. Janneakin on useilla puheilla asiaan vuosien mittaan valmisteltu. Ongelma on nyt se, että sairastamani krooninen sairaus on pahentunut merkittävästi kahden viime vuoden aikana. Olen niin väsynyt, että hädin tuskin jaksan hoitaa itseni. Saati sitten lasta tai useampaa. Tämä on ollut melko katkera myrkky nieltäväksi. 

Mikään ei kuitenkaan varsinaisesti estä minua hankkimasta lapsia. Pelottaa vain se kaikki työ, mikä siihen liittyy. Ja raskausaika ja synnytyskin voivat olla vaikeita. Tai sitten ei, koska ei se kaikilla sairastavillakaan niin mene. Jossain vaiheessa jo ikään kuin luovuin ajatuksesta hankkia lapsia. Se vain tuntuu tähän elämänvaiheeseen liian vaikealta. Mutta silti, aina välillä kouraisee sydämestä ja itku häilyy silmien takana, kun näen odottavia äitejä tai katson vanhempia lastensa kanssa, tai kun luen ja kuulen vanhempien kertomuksia lapsistaan. Usein ajattelen kuitenkin myös, että on se hyvä, ettei itsellä olisi, koska ei tuota ja tuotakaan tilannetta jaksaisi hoitaa. Tämä on todella hankala asia. Eikä se ole edes sanottu, että raskaaksi tuleminen tapahtuisi tuosta vain. Ikää tuli tänään täyteen 27 vuotta, että ei tässä mitään teinejä enää olla. Lapsia pitäisi oikeasti ruveta tekemään, jos meinaa. Todennäköisesti olen myöhemmin vain huonommassa kunnossa. 

Tällaisten valtavien päätösten tekeminen on todella raskasta ja vaikeaa. Ei haluaisi tehdä väärää päätöstä ja katua sitä sitten koko loppuelämänsä. Lasten hankkimatta jättäminen on nimittäin sellainen asia, jota saattaa katua katkerasti. Toisaalta on niin ihanaa, kun voi vain maata, kun tarvitsee ja voi nukkua silloin, kun väsyttää ja niin paljon kuin on tarpeen. Ainoa ongelma on se, että elämässä ei ole paljonkaan merkittävää sisältöä. Jos voisin käydä töissä, asia olisi monelta kantilta aivan eri. Mutta koska se on tällä hetkellä pelkkä unelma, päivät ovat syystä vähän peukaloiden pyörittelyä. Yksi syy on se, ettei ole energiaa mihinkään muuhun. 

Ja sitten, jos päättäisin, että lapsia tehdään kuitenkin. Milloin? Missä tilanteessa? Pitäisikö odottaa, että oma kunto paranee, mitä tuskin tulee tapahtumaan? Pitäisikö odottaa, että Jannen työtilanne on vakaampi? Pitäisikö odottaa, että valmistuu itse? Siihen kylläkin näyttää menevän vielä vuosia. Harkitsen vakavasti, etten mene nyt ensi syksynä jatkamaan opintoja, vaan olen vuoden poissaolevana. Ei ole mitään järkeä vain kuluttaa opinto-oikeuskuukausia, jos en pysty kuitenkaan opiskelemaan. Mitä sitä elämällään tekisi? Sellainen pienimuotoinen kysymys. 

Jotenkin tuntuu vähän epäreilulta se, että ne, jotka eivät koskaan erityisemmin ole halunneet lapsia, saavat niitä ja ovat siitä onnellisia. Sitten olen minä, joka on aina halunnut lapsia, muttei enää tiedä mitä haluaa tai mitä pitäisi tehdä. Olen vähän kade myös niille, jotka ovat saaneet lapsensa "vahingossa", yllätyksenä. Mietin usein, että he eivät tiedä kuinka onnekkaita ovat. Heidän ei ole koskaan tarvinnut päättämällä päättä, mikä on erittäin vaikeaa. Meille ei nimittäin tule vahinkolapsia. Ei ole tullut 12 vuoteen, vaikka periaatteessa mahdollisuuksia olisi ollut. Päässään voi pyöritellä plussia ja miinuksia vaikka kuinka, ja kuitenkin eniten vaikuttaa tunne. Tällä hetkellä se tunne on hukassa. Onneksi tässä on vielä joitain vuosia aikaa, vaikka itse olisin halunnut hankkia lapset ennen 30 ikävuotta. Ehkä elämä luovii niihin uomiin, joihin sen on tarkoituskin. Ainakin olen aina uskonut niin.