No black gardigan

Nyt on päällä yleinen maailmantuska. Poolokaulukset eivät yhäkään sovi minulle, eikä ulkoilma houkuttele. Aivot lilluvat puuduttavassa hyytelössä. Jos poolot eivät saisi kaulaani näyttämään olemattomalta, voisin ompeloida itselleni tällaisen mekon ja käyttää sitä kuten näette. Ylipäätänsäkin kaikki mekot ovat olleet kylmyyden vuoksi pannassa. En yhäkään omista yhtä ainutta mustaa villatakkia...puh.

Kuva.

Tiedättehän sen leikin, jossa kirjoitetaan paperille tarinaa siten että jokainen kirjoittaa kaksi riviä, joista toinen peitetään ja toinen jatkaa? Kokeilimme tarinankirjoittamista ystävieni kanssa siinä uuden vuoden korvilla.

"Lord Henry tunki marengin suuhunsa ja painoi sen kitalakea vasten, sillä paha maku oli vellova. Jos vain löytyisi jotain maukkaampaa eikä mitään tosikko kurppaa, joka yrmyilee nurkassa ja kiukuttelee kuin pikkupoika, vaikka hänelle luvattaisiin kuu taivaalta, jos hän vain vaivautuisi kohottamaan katseensa. Selvinpäin me olisimme fiksumpia. Päätän soittaa poliisit paikalle, että tulisivat äkkiä luokseni, kun en jaksa enää kirjoittaa. Elämä on sentään ihanaa ja kevyttä kuin mustikkavaahdon päälle ripoteltu marenkimurska kutitti nenässä. Onneksi tukehtumisvaaraa ei ole. Minä haluan takaisin luoksesi. Oi tulinen sinappini, makkarasi on tulossa! Kunhan vain jaksat odottaa minua ja tulet minua vastaan asemalle, suljet sateenvarjon ja irvistät niin kuin aina. Voi, miten kauniit ovat valkoiset hampaasi. Voi, miten pyöreät huulesi. Amorin kaaresi kuin persikan vako."

Näihin tunnelmiin.