It's in the details

 

Pitkään painin sen kanssa, että mielestäni asuni olivat aina liian tylsiä. Niistä jäi puuttumaan se juju, se, mikä tekee asusta uniikin. Yritin korjata ongelmaa etsimällä erikoisempia vaatekappaleita, mutta ne olikin sitten vain vaikeampi pukea ja yhdistää. Lopulta tajusin, etten kiinnittänyt riittävästi huomiota yksityiskohtiin. Pelkät farkut ja harmaa T-paita eivät vielä ole asu, mutta kun niihin yhdistää esimerkiksi hatun, kauniin käsirenkaan ja korkokengät niin sitä on jo oikeastaan suomalaisittain ylipukeutunut, koska näyttää niin "huolitellulta". Suomessa on synti kiinnittää huomiota ja näyttää liian hyvältä tai liian laitetulta. Siksi varmaan itsekin olen aikaisemmin aina jättänyt viimeistelyn pois, jotta en olisi liian huolitellun näköinen. Viimeistely ei kuitenkaan välttämättä tarkoita sanatarkasti huoliteltua. Se tarkoittaa vain sitä, että on lisännyt asuun jotakin, joka tekee siitä uniikin ja oman näköisen.

 

 

Asun viimeistelevien yksityiskohtien ei aina tarvitse olla asusteita, mutta usein ne ovat. Kaunis kaulakoru, välkehtivät korvakorut tai upeat kengät kiinnittävät taatusti katseita ja tekevät asusta laadukkaan oloisen. Muita suosittuja viimeisteleviä asusteita ovat erilaiset sormukset (joita on usein monta), kellot, huivit, aurinkolasit, laukut, hatut ja sukat. Aikaisemmin en käyttänyt koruja oikeastaan ollenkaan. Nyt olen opetellut käyttämään yksittäisiä koruja, kuten näyttävää kaulakorua tai korviksia. Myös muita asusteita opettelen enenevissä määrin hyödyntämään. Olen nyt viimein hieman lämmennyt kesähatuille, koska ne ovat yksinkertaisesti hurjan käteviä ja lisäävät mukavuuttaa auringon paahtaessa. Vanha lippikseni on ollut kovassa käytössä ja Barcelonasta ostin "olkihatun". Huiveja käytän jonklin verran hiuksissa, mutta niitäkin voisin hyödyntää paljon monipuolisemmin. Haluaisin opetella käyttämään sukkia erityisesti korkokenkien kanssa, mutta sen opettelu on vielä kesken. Asusteissa on niin paljon valinnanvaraa sekä tyylin että hintahaitarin suhteen, että jokainen löytää varmasti omaan tyyliinsä sopivat.

 

Myös printit ja erilaiset kankaan tekstuurit voivat toimia asun viimeistelevinä tekijöinä ja mielenkiinnon herättäjinä. Itseasiassa, jos vaate tai vaatteet ovat jo itsessään näyttäviä, asusteet voi jättää minimiin. Mielestäni vaatii kuitenkin erityistä taitoa koota asu pelkästään mielenkiintoisista vaatteista jättäen kaikki asusteet pois. Itse en ainakaan kovin montaa kertaa ole siinä onnistunut, vaikka muutama onnistunutkin yritys on takana. Erityisesti usean printin yhdistelmä saattaa kaivata hyvin minimalistiset asusteet. Meikillä ja hiuksilla voi myös pelata. Huulipuna on ihan viimeistelyn ykkönen meikkirintamalla. Vaikka ei laittaisi kuin vain pelkkää huulipunaa, lookin ryhti kohenee heti huomattavasti. Pelkän huulipunan sipaiseminen huulille taitaakin olla tunnettu kesäkikka. Hiuksissa valinnanvaraa on lähes loputtomasti. Voi tehdä erilaisia kampauksia - tai jättää tekemättä. Myös hiuskoristeita on nykyään moneen lähtöön. Tämän hetkiset suosikkini ovat erilaiset soljet.

Sen jälkeen, kun älysin ruveta lisäämään vielä sen yhden "ylimääräisen" jutun, ovat asuni näyttäneet omasta mielestäni paljon mielenkiintoisemmilta. Ne ovat myös tuntuneet enemmän 'minulta'. Joillekin voi sopia neuvo ottaa asusta aina lopuksi joku juttu pois, mutta minulle - entiselle viimeistelyminimalistille -  parempi neuvo on lisätä aina lopuksi jotain pientä. Se vaatii aina himpun rohkeutta valita esimerkiksi korkokengät ballerinojen sijaan, mutta lopputulos on yleensä aina parempi, ja tunnen oloni itsevarmemmaksi asussani.

Ohimennen

Olisihan se hienoa, jos voisi elättää itsensä esimerkiksi blogia kirjoittamalla tai tekemällä satunnaisia stailauskeikkoja. Tai keksimällä jotakin niin yksinkertaisen täydellistä, että sillä keksinnöllä saisi tuloja koko loppuelämänsä, kuten esimerkiksi kännykän suojakalvon. Harvemmalle meistä kuitenkaan käy näin. Suurin osa saa tehdä kahdeksantuntista päivää (tai tulevaisuudessa pidempäänkin, nyt kun työaikoja pidennetään) jossain ihan tavallisessa duunissa. Teoreettisesti olisi mahdollista, että rikastuisin omalla blogillani. Ajatus alkaa varmasti naurattaa jokaista, kun katsoo lukijamäärääni. Minun ongelmani on muun muassa se, että minulla on edelleen vaikeuksia sitoutua blogiini. Elän jatkuvan ristiriidan keskellä sen kanssa, etten halua paljastaa elämästäni liikaa tai olla riippuvainen muiden mielipiteistä tai näkemyksistä. On vaikeampaa olla vapaa, jos on vastuussa tekemisistään tai tekemistensä päivittämisestä jollekin ihmisryhmälle. Saatan olla vastaamatta ihmisten puheluihin ja tekstiviesteihin päiväkausien ajan tai jättää kokonaan vastaamatta, jos minusta tuntuu siltä. Läheiseni onneksi tietävät tämän ja sen, etten tarkoita sitä loukkauksena. Kuulun niihin ihmisiin, joilla on Facebook-tili, mutta jotka päivittävät kuulumisiaan kuukauden välein, jos silloinkaan. Käytän Facebookia lähinnä yhteydenpitoon. En myöskään omista Instagram- tai twitter-tiliä. Blogin kannalta toinen tai molemmat olisi itseasiassa välttämätön. Olen kuitenkin aina mieluummin elänyt ja nauttinut hetkistä ja tapahtumista ennemmin kuin kuvannut ja taltioinut niitä. Minun näkökulmastani kamera tulee minun ja elämän väliin. 

Miksi ihmeessä sitten aloitin bloggaamisen? Lueskelin vuosia sitten muiden blogeja aikana, jolloin blogit eivät olleet läheskään niin ammattimaisia kuin nykyään. Ajattelin tuolloin, että pystyn vähintään samaan ellen parempaankin. Blogin pitäminen näytti helpommalta kuin mitä se oikeasti onkaan. Nyt blogien taso on noussut niin paljon, että bloggaamista voi useissa tapauksissa pitää työnä. Tämä oma satunnainen päivittely ei ole ollenkaan samalla linjalla, mutta kuten sanottu en ole halunnut sitoutua blogiini niin vakavasti, että siitä olisi tullut ammattimainen. Blogia perustaessani halusin lähinnä taltioida omia asujani. Blogi onkin edelleen eräänlainen henkilökohtainen historiikki, jonka avulla voi matkustaa ajassa taaksepäin. Minusta on aina ollut mielenkiintoista verratta mennyttä nykyisyyteen ja reflektoida tehtyjä valintoja ja elämää ylipäätäänkin. Siinä oppii paljon itsestään ja elämästä. Nyt kun minulla olisi aikaa, olisi mukavaa panostaa blogiin enemmänkin, mutta se tuntuu vaikealta.

Ehkä sitä pitää ihmisen keskittyä niihin asioihin, jotka ovat olennaisia. Tänä päivänä olennaisinta on hyvinvointi, ystävät, perhe ja ompeluharrastus. Ehkä olennaisten listaan tulee tulevaisuudessa jatkoa, mutta vielä toistaiseksi näillä mennään. Blogi säilynee edelleen harrastuksen tasolla, oman jaksamisen ja intressien mukaan.

Come and trim my Christmas tree with some decorations bought at Tiffany's...

Olen aina pitänyt joulusta. Siitä huolimatta, että se on niin materialistista ja niin kiireistä ja niin stressaavaa ja niin edelleen. Tiesittekö muuten, että joulua on juhlittu tällaisenaan, kuusineen ja lahjapaljouksinne, jo 1800-luvulta lähtien? Itseasiassa koko joulu tällaisenaan lähti porvariston ja rikkaiden perheistä, joten on tavallaan turha väittää, että joulu olisi jokus ollut vähemmän materialistinen. Tai siis, on joulua vietetty ennen 1800-lukuakin, mutta Suomessa muistaakseni siihen liittyi silloin Nuuttipukki ja monet muut kansanuskomukset. En itseasiassa edes tiedä, miten Jeesuksen syntymää juhlittiin yli kolmesataa vuotta sitten. Vai juhlittiino sitä edes varsinaisesti? Muistanko väärin, jos sanon, että pääsiäinen oli se vuoden suurin juhla? Onneksi luterilaisessa kärsimyskulttuurissa ollemme saaneet hieman luksusta ja pröystäilyä juhlien joukkoon. 

Pidän monista joulun askareista. Tykkään piparkakkujen leipomisesta, hyvän ruuan valmisteluista, lämpimän glögin tuoksusta ja niin edelleen. Meillä on jo vuosia ollut tapana tehdä ennen joulua yhdessä glögiä äitini kanssa. Sekoittelemme glögin sekaan erimakuisia liköörejä, mikä tuo glögeihimme persoonallisen vivahteen. Huomenna olisi tarkoitus taas ryhtyä siihen puuhaan, kunhan Linnanjuhlat on saatu purkkiin. Pidän myös askartelusta, jouluvaloista, punaisista väriläiskistä, lasisista joulukoristeista ja lahjapakettien paketoimisesta. Olisi ihanaa koristella taas omakin asunto.

Tänä jouluna vain tuntuu, ettei ole enrgiaa yhtään koristelemiseen tai mihinkään muuhunkaan ylimääräiseen. Tai ongelma ei ole se koristeleminen, vaan ennemminkin se, että kämppä pitäisi siistiä ja järjestellä sellaiseen kuntoon, että tänne saisi koristeita mahtumaan ylipäätänsäkään. Taloudenpito käy minulle vuosi vuodelta haastavammaksi. Janne, pliis, tule kotiin siivoamaan! Jannea näkyy kuitenkin valitettavasti vasta kahden viikon päästä. 

Joulussa on ihanaa myös se, että voi hyvillä mielin kyhjöttää sisällä keskellä pimeyttä, sytytellä kynttilöitä ja mässäillä herkkuja. Tosin nykyään olen suurimman osan ajastani kotona joka tapauksessa, mutta on se silti eri juttu, kun on tavallaan "lupa" siihen ja tietää, että lähes kaikki muutkin ovat samassa puuhassa. Pitäisi ihan rennosti alkaa miettimään joulupöydän sapuskoja. Tänä jouluna meitä ona pöydässä korkeintaan neljä, joten voisi miettiä jotain vähän spesiaalimpaa. Vaikka kinkku meille tulee kuitenkin. Siskolta pääsisi varmaan itku, jos kinkku puuttuisi :D.

Oliko tällä tekstillä joku järkeväkin päämäärä? Ilmeisesti halusin vain intoilla joulusta noin ylipäätään ja fiilistellä sitä. Vaikka onkin periaatteessa aivan liian aikaista, haluan jakaa viime vuosien lempijoululauluni, jota voi kuunnella vaikkapa paketteja kasaan teipatessaan. Mukavaa joulunvalmistelua kaikille! 

Eartha Kitt - Santa Baby

Kilisee...

Kävin Stockmannilla fiilistelemässä joulua ensimmäisen kerran tälle vuodelle. Tykkään Stockan joulukoristeosastosta. Siellä on aina kauniita lasisia koristeita. Lasiset koristeet tuntuvat aidommilta tai alkuperäisemmiltä kuin muoviset. Niistä tulee vähän sellaista vanhan ajan tuntua. Olen itse pyrkinyt ostamaan koristeeni lasisina, kun ei ole lapsia eikä eläimiä, jotka saattaisivat rikkoa koristeet ja satuttaa itsensä. Kotona voi viettää varsin aikuista joulua. 

Ehkä minun pitäisi tuntea pahaa mieltä joulun kaupallisuudesta tai kaikesta krääsän määrästä, mutta en tunne. Loppujen lopuksi joulu on sitä, miksi sen itselleen tekee. Ei ole pakko ostaa läjäpäin krääsää tai koristella kotiaan lattiasta kattoon. Voi vaikka vain sytyttää kynttilän pöydälle, jos haluaa. Minä pidän joulun tunnelmasta, ja sitä on mielestäni hieman hankala saavuttaa ilman koristeita, jouluisia tuoksuja ja makuja. Joulu yhdistyy monilla voimakkaasti lapsuuteen ja sieltä tutut asiat tekevät monille joulun. Meillä esimerkiksi on aina ollut joulukuusi ja runsaasti hyvää ruokaa. Yhdessäolo perheen kesken on myös ollut tärkeää. 

Nykyään joulu on erilainen kuin lapsuuden vuosina jo pelkästään sen takia, että vanhempani ovat eronneet joitakin vuosia sitten. Joulua vietetään nykyään vuorotellen kummankin vanhemman kanssa. Tänä jouluna on tosin vielä vähemmän perhettä koolla, koska toinen pikkusiskoni päätti jäädä Tampereelle jouluksi, kun taas me muut juhlimme täällä pohjoisessa. Toinen sisareni taas saattaa olla töissä jouluna, joten ihan entisenlaista joulunviettoa ei tänä jouluna tule. Eikä ehkä tästä eteenpäinkään. Viime vuonna olisin halunnut viettää omaa joulua kotona Jannen kanssa, mutta silti lähdimme Tampereelle yhteiseen joulunviettoon. Tänä jouluna olisi nyt sitten mahdollisuus omaan jouluun, mutta Janne ei taitaa lähteä Rovanimelle perheensä luo jouluksi. Tänä vuonna joulu tuntuukin  vähän repaleiselta. Kaipa sitä pitää sopeutua uudenlaiseen juhlimiseen ja luoda erilaisia muistoja.

If your lips are movin'

Huhhuijakkaa, kylläpäs on töttöröö-olo 11 tunnin yöunien jälkeen. Oli vissiin vähän rankka reissu Etelä-Suomeen. Kävin morjestamassa hyvää ystävääni ja siskon luona kääntymässä. Samalla kävin lääkärissä. Katsotaan, mitä keho sanoo uudesta lääkityksestä. Jospa se väsymyskin vähän helpottaisi. 

Asiasta nakkiin. Bongasin nyt ennätyksiä rikkoneen Meghan Trainorin All about that bass -biisin hetkeä aikaisemmin ennen kuin siitä tuli Suomessakin radiohitti. Hupi sinänsä, että kuuntelin biisiä ja ihmettelin, miksei se ole hitti. No, nyt on. Nyt likalta on tullut uusi sinkku, joka on mielestäni vielä ensimmäistäkin parempi.

Kappaleessa lauletaan siitä, kuinka aina, kun toisen huulet liikkuvat, suusta tulee valheita. Olen viimeaikoina pohtinut (jälleen kerran) sitä, kuinka ihmiset voivat aivan pokalla suoltaa puhtaita valheita päin naamaa, silmää räpäyttämättä. Tragikoomista siinä on se, että he useimmiten itse uskovat omien valheidensa totuudenmukaisuuteen. Ihmisillä on taipumus selittää ja tulkita asiat niin, että ne ovat itselle mahdollisimman suotuisia tai helppoja hyväksyä. Itsekin varmasti sorrun ainakin asioiden lievään vääristelyyn. Se on kuitenkin eri asia kuin esimerkiksi keksiä tapahtumia, joita ei ole koskaan ollutkaan. Ei ole kovinkaan kauaa siitä, kun istuin nenäkkäin ihmisen kanssa, jonka tiesin siinä istuessani puhuvan täyttä potaskaa. Yritä siinä ensinnäkin pitää naama peruslukemilla ja toisekseen olla täräyttämättä suoraan, että höpöhöpö. Tällaisissa tapauksissa valehtelijaksi kutsuminen ei auta mitään, koska toinen kuvittelee puhuvansa totta. Mielummin yritän hellävaraisesti tuoda muita näkökulmia keskusteluun. Ongelmana on kuitenkin se, että ihminen uskoo sen, mihin haluaa uskoa. Puhe ei välttämättä mene läpi. Koskaan ei voi olla aivan varma, puhuuko ihminen totta vai kaunisteltuja totuuksia. Muun muassa siksi toisia ihmisiä on vaikea tuntea läpikotaisin. Erityisesti rakastettuja. Rakkaus tekee oikeasti melko sokeaksi. Yksi tärkeimmistä ohjenuorista elämässä on mielestäni tämä: ole rehellinen itsellesi. Tässä elämässä voi oikeasti tuntea vain itsensä.

Tekojensa mittainen

Vaikka naiset ovat saaneet yhteiskunnassa vakaan taloudellisen ja poliittisen aseman, monet kokevat yhä taistelevansa kauneusihanteiden kanssa. Omien kokemusteni perusteella suurin osa naisista kärsii jonkinlaisista  kompelekseista tai kehonkuvan vääristymästä. Vertailemme itseämme ja kehojamme julkisuuden henkilöihin, siloteltuihin mainoskuviin sekä blogeissa ja somessa luotuihin ihmisbrändeihin. Tarkoitan ihmisbrändillä sitä kuvaa, jonka sosiaalisessa mediassa voi taiteilla itsestään. Se ei ole koskaan täysin totta, muttei ehkä täysin taruakaan. Ongelman ydin on siinä, että nämä esikuvat eivät ole realistisia vertailukohtia. Normaali nainen vikoineen häviää aina.

Itseään on mahdotonta katsoa peilistä objektiivisesti. Lisäksi uskon, että peilin kuva antaa vain yksiulotteisen kuvan meille itsestämme. Siihen harvemmin liittyy liike, karismamme tai tapamme olla. Tai ainakin useimmiten olemme itse sokeita näille sekoille tarkastellessamme itseämme peilin kautta. Kamera ja valokuvat antavat hieman erilaisen mielikuvan. Jotkut meistä ovat niin sanotusti kuvauksellisia, toiset eivät välttämättä. Minulle on edelleen mysteeri se, kuinka todelliselta kuvassa näyttää. Usein kuva vääristää, ainakin minun tapauksessani. Ehkä realistisin tapa tarkastella itseään on videokuva. Se kun ei tyydy vain hetkien tai ilmeiden välisiin otoksiin kuten valokuva, eikä sitä väritä niin paljon subjektiivinen mielikuva itsestä kuin peilikuvaa. Tämän opin aikanaan, kun harrastuksen omaisesti videoin paljon sekä itseäni että muita. Edelleen olen sitä mieltä, että jokaiselle tekisi hyvää nähdä videokooste itsestään. Monilla meistä on käsityksiä itsestämme, jotka eivät pidä paikkaansa. Nämä kuvitelmat särkyvät helpommin, jos näemme itsemme liikkumassa, puhumassa ja näkymässä ainakin lähes objektiivisesti.

On varmasti monia syitä, miksi ulkonäköpaineet ovat langenneet erityisesti naisille. Yksi syy on varmasti biologinen, sillä miehet kiinnittävät enemmän huomiota parinvalinnassa ulkoisiin seikkoihin kuin naiset. Näitä seikkoja ovat esimerkiksi rintojen koko ja lantion mittojen suhde vyötärönympärykseen. Toisin sanoen nainen on jo biologisesti todennäköisesti ohjattu kiinnittämään miestä enemmän huomiota ulkonäköönsä. En silti tarkoita sitä, että miehet eivät kiinnittäisi huomiota ulkonäköönsä tai että kaikki naiset olisivat yhtä tietoisia siitä, miltä näyttävät. Yksilöiden väliset erot ovat aina suurempia kuin sukupuolien väliset erot. Sattuneesta syystä naiset kuitenkin etsivät oikean sävyistä huulipunaa, matsaavat siihen kynsilakan ja pukeutuvat korkokenkiin näyttääkseen ehkä seksikkäämmiltä, itsevarmemmilta, ryhdikkäämmiltä tai  jotain muuta sellaista. Kaikesta bilogiasta huolimatta ulkonäkö ei koskaan ole edes se tärkein, saati ainoa, kriteeri, jonka mukaan kumppani valitaan. Elämässä on kyse paljon enemmästä kuin pelkästään erotiikasta.

Vertailu on ulkonäköasioissa koko jutun ytimessä. Vertailemme itseämme toisiimme, siihen miltä näytimme ennen, miehiin ja siihen, miltä haluaisimme näyttää. Kaiken ytimessä on kysmys siitä, kuka ja mikä me olemme. Itseasiassa tässä naista kohtaa tragedia. Nainen määritellään sen mukaan mitä hän on: kaunis, suulas, ystävällinen, rohkea, rakastava ja niin edelleen. Mies määritellään sen perusteella mitä hän tekee: johtaa yritystä, kertoo hauskoja juttuja, kalastaa, osaa kieliä ja niin edespäin. Minä haluaisin tulla määritellyksi pääsääntöisesti sillä perusteella, mitä minä teen. Erityisesti siksi, että se mahdollistaa enemmän asioita ja vapauttaa. Määrittely sen perusteella, että on jotakin, leimaa. Sen jälkeen on vaikeaa olla jotakin muuta tai olla lisäksi jotain muuta. Esimerkiksi jotkin naispoliitikot ovat joutuneet eroamaan virastaan leimauduttuaan jostain skandaalista. Miehille hyvin harvoin käy niin. Vaikka miespoliitikolla olisikin paljon irtosuhteita, hän ei leimaudu prostituoiduksi. Hän vain leimautuu mieheksi, joka harrastaa irtosuhteita. Siitä määritelmästä pääsee eroon, kun lakkaa harrastamasta irtosuhteita. Jos taas olet portto, olet aina portto. Tämä esimerkki on kärjistetty, mutta kuvaa mielestäni hyvin periaatetta.

Meidän pitäisi varmaan keskittyä kysymään itseltämmekin enemmän sitä, mitä me teemme tai mitä me haluamme tehdä. Sen sijaan, että pohdimme päämme puhki sitä, mitä me olemme. Tietysti nainen on monta hienoa asiaa: ystävä, rakastaja, äiti, kumppani. Silti olisi ehkä parempi keskittyä siihen, mitä teemme: huolehdimme toisista, huolehdimme itsestämme, kohtaamme rohkeasti haasteita, puhumme fiksuja asioita...taivas on rajana. Ehkä tämän jälkeen meidän ei tarvitsisi miettiä niin paljon sitä, olemmeko rakastettavia tai riittävän kauniita tai hyviä työssämme. Sanat ovat vain leimoja, teot kertovat meistä kaiken.

Mikä tekee sinut onnelliseksi?

En tiennytkään, että Pharrel Williamsin biisi on saanut aikaan maailmanlaajuisen ilmiön. Biisi saa hymyn huulille muutenkin, mutta nämä videot saivat minut hyvälle tuulelle. Ihmiset onnistuvat hymyilemään epätodennäköisissäkin paikoissa. Sunnuntain kunniaksi.

Huominen on huomenna, vaik' oltais jo sen puolella.

Uudet kengät osa 2. Edelleen synttärirahoilla ostettu. Tykkään tosi paljon, mutta ovat kyllä tuskaiset kantapäilleni! Ensimmäisellä kerralla tuli laastareista huolimatta rakko vasempaan kantapäähän. Pitää jatkaa pehmittämisyrityksiä. Onneksi ja tarkoituksenmukaisesti kengät ovat nahkaa. Nämä on itseasiassa valmistettu italiassa alusta loppuun. Tosi kiva, kun löytää pienempien merkkien kivoja tuotteita (ostettu siis yoox.comista). Ihmettelen suuresti miksei vastaavien valmistajien kenkiä tuoda Suomeen. Italiasta varmasti löytyisi useita potentiaalisia ja kiinnostavia merkkejä. Pidän näissä kengissä ulkonäön ja materiaalin lisäksi siitä, että nämä ovat käytännölliset; ikään kuin sandaalien ja ballerinojen risteytys. Umpinainen kärki mahdollistaa sukkahousujen käyttämisen ilman, että näyttää kummalta. Nämä kengät ovat muuten niin teräväkärkiset kuin mitä suostun jalkaani laittamaan. Nythän terävä kärki on palannut takaisin muotiin. Kittenheel ei edelleenkään innosta, ja olen traumatisoitunut niistä kauheista noitakengistä, joita 2000-luvun alussa käytettiin, jo joita kirpputorit muuten edelleen pursuilevat. Kengissä pitää olla sopiva söpöysefekti :).

Tästä kyseisestä helleasusta tykkäsin tosi paljon. T-paita on ostettu viime kesän lopulla Lindexin alesta. Se on yksi suosikeistani, sillä materiaali on ihanan laskeutuva viskoosi ja malli on täydellinen. Ihmeellinen hame-sortsit-kombo on Bangkokin tuliainen. Lippiksen ostin aikoinaan purjehdusta ajatellen. Harmi vain, että asu piti jossain vaiheessa vaihtaa, sillä ulkona tuuli liikaa ja helmat liehuivat siihen malliin, että esittelin hassuja alussortsejani koko maailmalle. Nyt alkaa olla jo aika kivasti rusketusta! Varsinkin edellisen rantareissun jäljiltä (tosin nämä ovat vanhempia kuvia).

Lapsi, mikä se on?

Näin naimamenojen kynnyksellä, ja seuratessani Nelliinan blogista vauvaodotusta, olen pohtinut taas lasten hankintaa. Sanotaanhan siinä maistraatin vihkikaavassakin näin: "Avioliiton tarkoituksena on perheen perustaminen siihen kuuluvien yhteiseksi parhaaksi sekä yhteiskunnan säilymiseksi. Avioliitto on tarkoitettu 

pysyväksi, jotta perheen jäsenet voisivat yhdessä luoda onnellisen kodin." Olen ollut todella syvissä vesissä välillä lapsiasian kanssa. Minulla oli pahin vauvakuume siinä 17-vuotiaana, kun aloittelimme seurustelua Jannen kanssa. Lapsihaaveet olivat pitkään tiukasti matkassa, ja minulle oli itsestään selvää, että haluan lapsia ja niitä myös hankitaan. Janneakin on useilla puheilla asiaan vuosien mittaan valmisteltu. Ongelma on nyt se, että sairastamani krooninen sairaus on pahentunut merkittävästi kahden viime vuoden aikana. Olen niin väsynyt, että hädin tuskin jaksan hoitaa itseni. Saati sitten lasta tai useampaa. Tämä on ollut melko katkera myrkky nieltäväksi. 

Mikään ei kuitenkaan varsinaisesti estä minua hankkimasta lapsia. Pelottaa vain se kaikki työ, mikä siihen liittyy. Ja raskausaika ja synnytyskin voivat olla vaikeita. Tai sitten ei, koska ei se kaikilla sairastavillakaan niin mene. Jossain vaiheessa jo ikään kuin luovuin ajatuksesta hankkia lapsia. Se vain tuntuu tähän elämänvaiheeseen liian vaikealta. Mutta silti, aina välillä kouraisee sydämestä ja itku häilyy silmien takana, kun näen odottavia äitejä tai katson vanhempia lastensa kanssa, tai kun luen ja kuulen vanhempien kertomuksia lapsistaan. Usein ajattelen kuitenkin myös, että on se hyvä, ettei itsellä olisi, koska ei tuota ja tuotakaan tilannetta jaksaisi hoitaa. Tämä on todella hankala asia. Eikä se ole edes sanottu, että raskaaksi tuleminen tapahtuisi tuosta vain. Ikää tuli tänään täyteen 27 vuotta, että ei tässä mitään teinejä enää olla. Lapsia pitäisi oikeasti ruveta tekemään, jos meinaa. Todennäköisesti olen myöhemmin vain huonommassa kunnossa. 

Tällaisten valtavien päätösten tekeminen on todella raskasta ja vaikeaa. Ei haluaisi tehdä väärää päätöstä ja katua sitä sitten koko loppuelämänsä. Lasten hankkimatta jättäminen on nimittäin sellainen asia, jota saattaa katua katkerasti. Toisaalta on niin ihanaa, kun voi vain maata, kun tarvitsee ja voi nukkua silloin, kun väsyttää ja niin paljon kuin on tarpeen. Ainoa ongelma on se, että elämässä ei ole paljonkaan merkittävää sisältöä. Jos voisin käydä töissä, asia olisi monelta kantilta aivan eri. Mutta koska se on tällä hetkellä pelkkä unelma, päivät ovat syystä vähän peukaloiden pyörittelyä. Yksi syy on se, ettei ole energiaa mihinkään muuhun. 

Ja sitten, jos päättäisin, että lapsia tehdään kuitenkin. Milloin? Missä tilanteessa? Pitäisikö odottaa, että oma kunto paranee, mitä tuskin tulee tapahtumaan? Pitäisikö odottaa, että Jannen työtilanne on vakaampi? Pitäisikö odottaa, että valmistuu itse? Siihen kylläkin näyttää menevän vielä vuosia. Harkitsen vakavasti, etten mene nyt ensi syksynä jatkamaan opintoja, vaan olen vuoden poissaolevana. Ei ole mitään järkeä vain kuluttaa opinto-oikeuskuukausia, jos en pysty kuitenkaan opiskelemaan. Mitä sitä elämällään tekisi? Sellainen pienimuotoinen kysymys. 

Jotenkin tuntuu vähän epäreilulta se, että ne, jotka eivät koskaan erityisemmin ole halunneet lapsia, saavat niitä ja ovat siitä onnellisia. Sitten olen minä, joka on aina halunnut lapsia, muttei enää tiedä mitä haluaa tai mitä pitäisi tehdä. Olen vähän kade myös niille, jotka ovat saaneet lapsensa "vahingossa", yllätyksenä. Mietin usein, että he eivät tiedä kuinka onnekkaita ovat. Heidän ei ole koskaan tarvinnut päättämällä päättä, mikä on erittäin vaikeaa. Meille ei nimittäin tule vahinkolapsia. Ei ole tullut 12 vuoteen, vaikka periaatteessa mahdollisuuksia olisi ollut. Päässään voi pyöritellä plussia ja miinuksia vaikka kuinka, ja kuitenkin eniten vaikuttaa tunne. Tällä hetkellä se tunne on hukassa. Onneksi tässä on vielä joitain vuosia aikaa, vaikka itse olisin halunnut hankkia lapset ennen 30 ikävuotta. Ehkä elämä luovii niihin uomiin, joihin sen on tarkoituskin. Ainakin olen aina uskonut niin.

Samat paidat x 4

Lähikaupassa oli tarjouksessa neljä Koneen kynsilakkaa viidellä eurolla. En voinut vastustaa. Mukaan tarttui muun muassa harmaa ja vaalenasininen mustapilkullinen lakka. Näillä olen tehnyt kuvan lakkauksen. Älköön kenkään välittäkö kynsinauhoistani. Koneen lakat pysyvät ihan kohtuullisesti. Nämä kuoriutuivat irti isoina kappaleina, mikä oli itseasiassa ihan kätevää, heh.

Ilmeisesti minulla oli yhtenä päivänä aikaa, koska sain mallattua ja kuvattuakin neljä erilaista asukokonaisuutta. Ei voi oikeastaan paljon hehkuttaa. Yritin löytää hyvää yläosaa maksimekoilleni, ja tuli siinä sivussa testattua muitakin. Lindexin koirapaita on nyt yksi suosikeistani! Se on ihanan pehmeä ja kivan mallinen, eikä koiraprintistäkään miinuksia tule. 

Vähän omituisia ilmeitä. Ehkä tuo tukka tekee oudon näköiseksi. Pidän todella harvoin hiuksia yhdellä ranskanletillä. Itseasiassa tukan inspiroi Frozenin Elsa. Elokuvaa on paljon hehkutettu - eikä ihan turhaan. Itse tykkäsin, ja Frozen oli mielestäni pitkästä aikaa hyvin tehty lasten elokuva, jossa oli ihan oikea juonikin. Jos elokuva olisi tullut silloin, kun olin pieni, se olisi mitä todennäköisimmin ollut yksi suosikeistani. Lempielokuvani oli Mulan. Varmaankin juuri siksi, että Mulan otti ohjat omiin käsiinsä ja hänestä tuli sankari - vaikka olikin nainen. Vähän samaa ajatusta on Frozenissakin. Mielestäni tällainen naiskuva on loistava esimerkki pikkutytöille. Tytöt tai naiset eivät ole vain kauniita ja viehättäviä neitoja, jotka tarvitsevat pelastajaa. On mahtavaa, että Disney tasapainottaa prinssi- ja prinsessakuvaansa. Myös se, että elokuva kertoo sisaruudesta, koskettaa varmasti monia. Itseasiassa tytöt näyttävät melkoisen paljon sisariltani, vaikka luonteet eivät sitten kohtaakaan. Frozenin ympärillä pyörii ehkä vähän turhankin paljon hypetystä, mutta eikö se ole aika tavallista, kun ihmiset alkavat fanittaa jotain. Joka tapauksessa filmi on pitkästä aikaa sellainen Disney-elokuva, jonka haluaisi katsoa toistekin.

Epämuotiblogimainen katsaus työttömyystilanteeseen

Katsoin juuri muutaman jakson Hullua juttua. Ohjelmassa käsiteltiin kahta mielenkiintoista asiaa: mahdollista työvoimapulaa ja suurten ikäluokkien perintöä. Tiedän, ettei aihe sinänsä kuulu muotiblogiin, mutta erityisesti työttömyys on ongelma, jota voivotellaan, mutta josta oikeasti puhutaan liian vähän. Meitä vain huijataan jatkuvasti uutisoinnilla siitä, kuinka tänä vuonna talous alkaa elpyä - vaikka samaan aikaan lähes koko Eurooppaa (Ruotsia, Tanskaa, Islantia ja Saksaa lukuunottamtta) vedetään vessanpöntöstä alas. Tällä vuosikymmennellä työvoimapulaa on odotettu kuin kuuta nousevaa, kun suuret ikäluokat jäävät eläkkeelle. Minäkin olen kuullut tämän saman lorun useaan otteeseen. Kuitenkaan tämä pula ei edelleenkään näy missään, sillä työttömien määrä vain kasvaa ja jatkuvasti kuulemme uutisia lomautuksista ja irtisanomisista. Ongelma on mielestäni pitkälti siinä, että vaikka ihmisiä jää eläkkeelle, heidän työppaikansa eivät leikkausten takia avaudukaan markkinoille. 

Hullu juttu haastatteli Pauli Vahteraa, joka totesi, että työvoimapulaa todennäköisempi on hankala työttömyys. Tästä, jos jostain, näkyy viitteitä jo tänä päivänä. Vasta maisterin paperinsa käteen saaneet nuoret jäävät ilman töitä. Pelkkä koulutus ei enää riitä, vaan pitää olla täydellinen työkokemus, sopivat harrastukset, kielitaitoa ja ennen muuta suhteita. Kaikki eivät ole niin onnekkaita. Ohjelmassa kolmikymppinen työnhakija koki kilpailun suureksi, kun yhteen paikkaan oli tullut 110 hakemusta. Sehän ei ole vielä mitään! Keästyöppaikojen hakemusmäärät ovat tähtitaivaallisia.Ymmärrän toki, että vakityöpaikkojen haku eroaa kesätöiden hakemisesta, mutta näillä on tietty korrelaatio. Jos et opiskelijana saa kesätöitä, jää työkokemus helposti uupumaan. Valmistuttua työnantaja katsoo vinoon cv:tä. 

Täällä Oulussa nuorisotyöttömyys on tietääkseni Suomen kamalin. Esimerkiksi viime kesänä, kun monet ystäväni hakivat töitä, kenelläkään ei tärpännyt. Eikä träpännyt tänäkään vuonna. Yhteen elektroniikkaliikkeen myyjän paikkaan 20 km päähän Oulusta oli tullut 700 hakemusta, H&M:n työpaikkoihin tuli tuhansia hakemuksia. Täällä ei saa enää kesätöitä, ellet tunne henkilökohtaisesti jotakuta, jolta töitä voi saada. Tämä on mielestäni valtava ongelma. Nyt on niin voimakkaasti työnanatajan markkinat, että joko täytyy olla täydellinen hakija tai vahtoehtoisesti tehdä töitä ilmaiseksi. Ja sitten meitä nuoria syytetään laiskuudesta, downsiftaamisesta, matkustelusta ja liiasta rentoilusta. Väittäisin, että kyseessä on marginaalinen ryhmä, koska en tiedä miten köyhyysrajaa hipovilla tuloilla matkustetaan Thaimaahan. Suurin osa haluaisi töihin, ja rahaa, jolla elättää itsensä. 

On melkoisen epätyydyttävää, kauniisti sanottuna, opiskella ensin korkeakoulututkinto ja todeta, ettei sillä olekaan mitään arvoa työmarkkinoilla. Toki pitäisi varmaan miettiä vähän enemmän, mitä lähtee opiskelemaan ja onko alalla työllistymisen mahdollisuuksia, mutta siitä olisi pitänyt puhua noin 10 vuotta sitten, kun ihmiset hakivat opiskelemaan. Tilanne oli vielä silloin kuitenkin toinen, ennen lamaa, joka vain jatkuu ja jatkuu. Joillakin aloilla on toki huutavaa työvoimapulaa: sosiaalialoilla. Lääkäreitä, sairaanhoitajia ja lähihoitajia ynnä muita tarvittaisiin lisää. Ongelma on varsinkin hoitajien osalta kuitenkin se, että todella raskas, entisestään tiukemmaksi vedetty työ pitäisi tehdä puoli-ilmaiseksi. Jannen äiti on terveydenhuoltoalalla, ja kun kuuntelee niitä juttuja, ei voi kuin miettiä, miten ihmiset jaksavat siellä. Uudet eivät jää, koska homma toimii vaativissa paikoissa vanhojen työntekijöiden kokemukseen nojaten. Uusille työympäristö on yksinkertaisesti liian vaativa. Mitä sitten kun nyt 50-60 vuotiaat jäävät eläkkeelle? Meillä ei ole ketään tekemässä heidän työtään.

Ehkä meidät sitten pelastavat vanhempamme ja heidän massiiviset perintönsä? Arvion mukaan vanhemmat jättävät keskimäärin lapsilleen 300 000 euron perinnön. Kyllä meistä osa sen varmaan saa - sitten 20 vuoden päästä. Ei sitä kovin laakereilleen voi asettua lepäämään, kun pitää vielä 20 vuotta syödä, juoda ja maksaa laskut. Sitä paitsi on hyvä kysymys, jääkö niistä rahoista oikeasti paljon mitään jäljelle. Tässä kun vieressä seurailee sitä, kuinka terveyden- ja vanhustenhuollosta jatkuvasti leikataan, hoidon taso laskee koko ajan tai sitä ei saa enää ollenkaan, alkaa huolestuttaa. Monet käyttävät jo nyt yksityistä terveydenhuoltoa. Tilanne ei todennäköisesti tule paranemaan tästä tulevaisuudessa. Veikkaan siis villisti, että suuri osa perinnöistä tulee menemään lääkäri- ja lääkelaskuihin ja yksityisiin hoitokoteihin. On myös niitä, jotka eivät halua jättää lapsilleen mitään, vaan mieluummin elelevät leveästi eläkeikänsä. 

Voi olla, että minä olen pessimisti Suomen työnäkymien osalta. Voi olla, että viiden vuoden päästä kaikki on taas yhtä auvoa. Pidän sitä kuitenkin erittäin epätodennäköisenä, varsinkin, kun meillä on voimakkaasti oikeistolainen hallitus. Tiedetään, tiedetään, politiikasta ei saisi puhua. Toivon kuitenkin, että ihmiset avaisivat silmänsä ennen kuin se on liian myöhäistä. Tai sitten se on jo myöhäistä. Jokainen yrittää titenkin selvitä parhaansa mukaan, ja minäkin keskityn elämään tätä päivää. Ei se elämä murehtimalla parane. Tuntuu vain epäreilulta kuinka huono ponnistuslauta alle 30-vuotiailla on.

Keisarinnan uudet vaatteet

Tiedättehän kuinka (varsinkin) naiset yrittävät olla dieetillä, vältellä herkkuja ja epäterveellisiä ruokia, ja yleensä lopulta lankeavat ja päätyvät mässäilemään kasan kaikkea sitä, mitä ei ainakaan pitänyt syödä? Minulla on täsmälleen sama kiertokulku vaatteiden ostamisen kanssa. Jos jollekulle ei ollut vielä selvää, minulla on jonkinlainen lievähkö pakkomielle tai riippuvuus vaatteisiin. Ja kenkiin, mutta ei yhtä paha. Koska tuloni jättävät minut jatkuvasti miinukselle kuukauden lopuksi, yritän olla käytännössä ostamatta mitään. En toki ole missään luotto/velkakierteessä, mutta säästöni hupenevat uhkaavaan tahtiin. Itseasiassa ihmettelen, miten minulla on jäljellä niinkin paljon kuin on. Tämä nollatoleranssi on aikansa erittäin hyvä lompakolle, mutta kun se sortumisen hetki tulee - ja se näyttää tulevan väistämättä - menen liiallisuuksiin. Toisin sanoen pitkä paasto saa aikaan sen, että kun lopulta antaa pikkusormen, se vie koko käden. Käytännössä en varmaan säästä euroakaan.

Pahimpia ja hankalimpia aikoja ovat syksy ja kevät, kun kaikki mielenkiintoiset uudet tuulet alkavat puhaltaa pukeutumisessa, ja innostuisin niin mielelläni inspiroitumaan ja kokeilemaan uusia juttuja. Tämä kevät tuntuu olevan suorastaan poikkeuksellisen hankala, kun netti ja lehdet on täynnä kuvia pitseistä ja pastellisista sifonkiunelmista. Vierottautumisyritykseni ovat kivuliaita, eivätkä tunnu oikein tuottavan tulosta. Sen verran olen saanut aikaiseksi, etten ole ostanut fyysisestä kaupasta mitään no, kuukauteen tai jotain siihen suuntaan. Ongelmaksi ovatkin osoittautuneet nettikaupat. Paikallinen tarjonta on varsin rajattua, joten tulee ostettuakin vähemmän. Netistä taas saa vaikka mitä. Valikoimaa on kymmeniä kertoja enemmän!

Mitäköhän minä sitten teen, kun minun pitäisi ruveta oikeasti köyhäksi? Lakkaan syömästä, jotta voin käyttää ne rahat mekkoihin? Tätä strategiaa on kyllä tullut jo harjoitettua jonkin verran...Tässä kohtaa moni varmaan ehdottaisi työllistymistä, ja niin tekisinkin, jos se olisi minulle realistinen vaihtoehto, mutta se ei ole. Ainakaan tällä hetkellä. Itseasiassa tänä vuonna opiskelukaan ei näin jälkikäteen ajatellen ole ollut realistinen vaihtoehto... Pitää pitää sormet ristissä, että Janne alkaa tienaamaan :D. Tai sitten pitää siirtyä torille myymään häistä ylijääneitä paperikukkia. Mahtavaa olisi, jos valtiolta saisi vähän tsemppiä, mutta tällä hetkellä avunanto sieltä suunnalta on about 0 euroa. Hupsista, nyt oikeastaan eksyn aiheesta. Pitäisi yrittää pitää itsensä kiireisenä, jotta ei ehtisi selata nettikauppoja. Ongelma vain on vähän siinä, että selaan nettikauppoja usein siksi, etten pysty tekemään oikeastaan mitään muuta. Muuta ei voi todeta kuin sen, että intohimo + varattomuus + joutilaisuus ovat äärimmäisen huono yhdistelmä.

Mekkotyttö farkuissa silloin, kun huvittaa.

Viimeaikoina olen jälleen pohdiskellut ja ihmetellyt sitä, ettei kauniisti/huomiota herättävästi/naisellisesti pukeutunutta naista oteta vakavissaan. Tai ainakin me naiset tunnumme ajattelevan niin. Ajatus ei taida olla tuulesta temmattu. Itsekin olen kohdannut ennakkoluuloja ja vääriä oletuksia perustuen ulkonäkööni ja pukeutumistyyliini. Blogini ei heijastele kovin hyvin koko persoonaani, eikä ainakaan kompleksista päänsisältöäni. Tämä on omaa - joskin tahatonta - aikaansaannostani. Olen liian väsynyt ja laiska tuottamaan intellektuellia sisältöä blogiini. Joskus tuntuu, että olen liian väsynyt ja laiska tuottamaan mitään sisältöä blogiin, mutta se on asia erikseen. 

Suurimmat ennakkoluulot olen kohdannut lääkärissä. En haluaisi vahvistaa stereotypiaa, mutta vanhemmat miehet suhtautuvat välillä todella nuivasti ja pitävät minua melkoisen tyhjäpäisenä. Lääkärit ovat vasta hiljattain ruvenneet ottamaan minut vakavasti. Ilmeiseti olen nyt ylittänyt jonkin mystisen uskottavuuden ikärajan. On raivostuttavaa tulla kohdelluksi alentavalla tavalla. On epäoikeudenmukaista, että ihmiset vetävät johtopäätöksiä minusta, kyvyistäni ja älykkyydestäni vaivautumatta lainkaan tutustumaan minuun. Ihmisten olisi hyvä oppia, että yleensä ensivaikutelma pettää aina. Voisin varmaan käyttää myös hyväkseni aliarviointia, mutta minä en ole hyvä pelaamaan sosiaalisia pelejä, enkä varsinkaan olemaan jotain, mitä en ole. Olen suora ihminen, joka vastaa rehellisesti, kun kysytään ja yrittää suhtautua muihin aivoimin mielin. Jostain syystä se jaksaa aina hämmästyttää minua, kun joku muu ei toimi samoin. 

Itseasiassa naisellinen ja huomiota herättävä pukeutuminen (jossain siveellisyyden rajoissa) vaatii paljon rohkeutta. On todennäköistä, että tällä tavoin pukeutunut nainen on sinut itsensä kanssa ja toimii itsevarmasti. Nämä ovat käsittääkseni hyviä ominaisuuksia, joille esimerkiksi työelämässä on tilausta. Tuntuu niin 1800-lukulaiselta, että nainen edelleen tuomitaan osaamattomaksi, sentimentaaliseksi ja ties miksi muuksi, jos ei muistuta tarpeeksi miestä. Aivan niin kuin miehet olisivat jotenkin parempi sukupuoli ja maskuliinisuus tavoiteltava ominaisuus. Minun mielestäni naiseudessa on paljon hyvää, eikä vähiten se, että naiset ovat yleisesti parempia itsereflektiossa, tunteiden tunnistamisessa, hallitsemisessa ja käsittelyssä sekä vastuun kantamisessa. Surullisinta on se, että negatiivisimmat katseet tulevat muilta naisilta. Ikään kuin pukeutuminen hameeseen ja korkokenkiin olisi loukkaus naisten vasta saavutettua tasa-arvoa kohtaan. Mielestäni ei ole tasa-arvoa se, että naisen tulee "piilotella" naiseuttaan. Se vain vahvistaa sitä käsitystä, että maskuliinisuus on uskottavampaa. Toivoisin, että heittäisimme nämä käsitykset roskakoriin. On nimittäin voimauttavaa pukeutua juuri niin kuin haluaa, siten mitä pitää itse esteettisenä.

Vaikka liputan mekkojen ja hameiden puolesta, voin myös pukeutua vaikka farkkuihin. Kuten tänään. Ihan milloin siltä tuntuu.