Lapsimietintöjä

Paluu lapsuuteen.

Eilen tullessani illalla kaverin luota bussilla kotiin, kyytiin kapusi myös viiden hengen perhe. Perheen äiti oli saksalainen/itävaltalainen/sveitsiläinen olettaen, koska hän puhui saksaa. Isä oli italialainen. Lapset olivat alle viisi vuotiaita, mukana myös yksi niinkin pieni kuin varmaan alle kuukauden ikäinen vauva. Oli hauska kuunnella, kuinka vanhemmat puhuivat toisilleen sekä italiaksi, saksaksi että englanniksi, lapsetkin osasivat ainakin vanhempiensa äidinkieliä.

Aika pian pienin lapsista alkoi kokea ikäviä tunnetiloja ja purkahti itkuun, jota kestikin sitten vauhtelevalla menestyksellä kunnes perhe nousi kyydistä. Loppuvaiheessa myös toiseksi nuorin lapsonen hermostui ja alkoi itkeä. Perhe oli ilmeisesti tulossa pidemmältä reissulta, sillä heillä oli mukana kaksi isoa matkalaukkua.

Viimeistään siinä vaiheessa, kun toinenkin lapsi alkoi menetti hermonsa, bussissa saattoi tuntea kuinka tunnelma kiristyi. Melkein saatoin kuulla, kuinka ihmiset miettivät mielessään ettei bussiin saisi tuoda pieniä lapsia koska eivät ne osaa niissä matkustaa, eikö se äiti saa vauvaansa hiljaiseksi, ikinä saa olla rauhassa kakaroilta, ja niin edelleen. Kärttyisiä vilkaisuja alettiin luoda vanhempien suuntaan.

Olen aina ihmetellyt ihmisiä jotka sanovat etteivät pidä lapsista. Kaikki ovat joskus olleet lapsia. Eli eivätkö he ole pitäneet itsestään lapsina tai kavereistaan ja sisaruksistaan lapsina. Niinhän sen pitäisi loogisesti mennä. Koska lapset eivät ole mikään toinen laji, niin kuin suurin osa maailmaa tuntuu lapsiin suhtautuvan. Toisaalta se ei ole ihmekään, sillä vielä kolmisen sataa vuotta sitten lapsia ei edes pidetty ihmisinä. Itse taas olen aina viihtynyt lasten kanssa. Olen lapsenakin viihtynyt itseäni nuorempien kanssa. Minun teoriani onkin, että ihmiset jotka inhoavat lapsia, itseasiassa pelkäävät heitä. Meidät on ohjelmoitu niin, että pienen vauvan itku tulkitaan avunhuudoksi, mitä se onkin. Uskoisin, että monet eivät osaa kohdata niin julkeaa ja pohjatonta avunpyyntöä. On aivan luonnollista ahdistua jonkin verran sellaisen edessä, koska se saa meidät toimimaan ja kasvattamaan lapsista lopulta aikuisia. Ongelma on todennäköisesti tunteen väärinymmärryksessä, eli ahdistus tulkitaan ahdistukseksi lapsesta itsestään eikä tämän avuttomuudesta.

Kokemukseni mukaan on huomattavasti yleisempää kuulla lapsinegatiivisia kommentteja ihmisiltä, jotka ovat joko yksilapsiesta perheestä tai joilla ei ole ollut kosketusta pieniin lapsiin lukuunottamatta omaa ikäryhmäänsä. Aikuiset ovat hirvittävän pidättyväisi ja pelaavat sellaisilla kohteliaisuus-, sukupuoli- ja hierarkiasäännöillä, jotka ovat lapsille tuntemattomia. Toisin sanoen lasten elämän yksioikeisuus on aikuisille vierasta. Lapset ovat suhteellisen spontaaneja, heillä on noin miljoona kertaa enemmän energiaa kuin aikuisilla, he tekevät parhaansa, yrittävät tehdä oikein, oppivat koko ajan ja puhuvat yleensä totta. Voisiko samaa sanoa aikuisista? Mielestäni yksi suurimmista lapsia koskevista tabuista on se etteivät lapset olisi älykkäitä. He ovat itseasiassa hyvin mielenkiintoista juttuseuraa, koska heiltä puuttuu aikuisten tarve elää muuttumattomassa ympäristössä ja kaivertaa kaikki kiveen. Toinen tabu koskee lasten valehtelua. Lasten kanssa ei yleensä vaivauduta todella keskustelemaan - eivät edes ne, jotka toimivat lasten elämää koskevissa ammateissa - koska ajatellaan lasten valehtelevan. Tietysti myös lapset osaavat ajaa omaa etuaan, mutta pääsääntöisesti he eivät osaa valehdella tunteista, missä taas aikuiset ovat mestareita.

Näitä pohdiskellessani tulin siihen tulokseen, että aikuisten tulisi useammin yrittää samaistua lasten tunteisiin ja elämysmaailmaan. Jos olet kävelykyvytön, puhekyvytön, sinulla ei ole edes pinsettiotetta sormissasi ja sinua alkaisi ahdistaa joku asia. Esimerkiksi nälkä, mahakipu tai muu sellainen. Sitten yrität pyytää apua, koska et itse pysty tekemään mitään, ainoa keino tähän on itku. Itkiessäsi sinulle tulisi kuuma paksussa haalarissa, eikä kukaan auttaisi sinua. Miltä aikuisesta mahtaisi tuntua? Eikä se itkeminenkään niin vakavaa ole. Sen tarkoitus on kertoa tarpeesta. Onhan niitäkin vauvoja, jotka ovat lakanneet itkemästä, koska eivät ole saaneet apua. Heistä voi kasvaa hyvin ongelmaisia aikuisia.

Mielestäni ihmisistä tulee rasittavia siinä vaiheessa, kun he päättävät, että heidän täytyy olla oikeassa. Jotkut päättävät olla oikeassa teini-iässä, toiset kolmekymppisinä, jotkut eivät koskaan. Avarakatseisempi näkökulma ja yritys samaistua ei olisi yhtään pahitteeksi ihmisille yleisestikään ja lapsiasioissa se on välttämätöntä :).