Päivät kuluvat eikä kandini edisty. Mikä ei kyllä pidä täysin paikkaansa, koska olen käynyt ohjaajalla, kirjastossa monta kertaa ja jopa löytänyt muutaman ehkä käyttökelpoisen opuksen. Miksi kirjojen lukemisen täytyy olla niin vaikeaa? Unelmoin siitä päivästä, jolloin oppiminen hoidetaan kuten matrixissa: piuha päähän ja latautumaan.
Opintotuskissani voin vain muistella levillisen turhuuden täyttämiä päiviä, jotka miellyttävyydessään rentouttivat suomalaisen ilmaston kovasti koulimaa ihmisressua. Palataanpas hetkeksi niihin muistoihin.
Chilen pääkaupunki Santiago sijaitsee laaksossa, jonne erityisesti talvisin tulee vähän uutta ilmaa. Tämä aiheuttaa sen, että kaikki miljoonien autojen, kotien ja monien tehtaiden tuottamat päästöt jäävät pitkisi ajoiksi paikoilleen. Kiivetessämme Santiagoa reunustavalle kukkulalle maisemat olivat savusumusta utuiset. Kuvassa mässäilen paikallisella viileällä välipalalla, joka sisältää pehmeitä, keitettyjä vehnän alkioita, mehuasiaa ja säilöttyjä persikoita. Mässy näyttää erittäin epäilyttävältä, mutta olis itseasiassa todella hyvää. Ja loistava välipala siinä vaiheessa, kun on kiivennyt tunnin mäkeä ylös. Kroteskin ulkomuodon takia söin mössöä vain kerran, mikä harmittaa näin jälkikäteen.
Tässäpä sitä savusumua kyseiseltä kukkulalta.
Kaupungin vilinää. Ja kulkukoira. Koirat olivat aivan uskomattomia, sillä ne mätkäyttivät nukkumaan aivan minne tahansa! Yleensä keskelle katua :D. Eräskin oli parkkeerannut marketin ovien eteen. Kuvan koira ei korvaa lotkauttanut tai silmää raottanut pikkutytön astuessa yli. Santiagon varoiteltiin useaan otteeseen olevan erityisesti turisteille vaarallinen kaupunki. Kolme eri tätiä pysäytti meidät varoittamaan ystävääni käsilaukustaan. Ihan ystävällistä sinänsä, mutta tädit olivat laukusta aika hysteerisen epäuskoisia. Aivan niin kuin me säilyttäisimme käsilaukussa jotain arvokasta. Rahat tungetaan rahavyöhön, camoon! Matkakumppanini oli muutenkin varsin varuillaan koko ajan, lopulta minuakin alkoi koko ajan epäilyttää kaikki keskellä vilkasta katua ja kirkasta päivää. Huh, stressi poistui kyllä niskasta siirtyessämme eteenpäin. Sitä paitsi, jos joku väittää että vaalea nainen saa huomiota Italiassa, hän ei tiedä mitä huomio on! Erityisesti Santiagossa liikkuminen oli jokseenkin ahdistavaa, koska huutelua, tööttäilyä ja viheltelyä kuuli koko ajan. Yksi mies jopa tökkäsi minua sormella ohi kulkiessaan ja kysyi olenko kierinyt jauhoissa. Ystäväni kuvaili tilannetta hyvin: olin kuin strutsi keskellä ihmisvilinää. Sen jälkeen ymmärtää paremmin tummaihoisia Suomessa. Vaikka olisin näyttänyt kuinka ryvettyneeltä, likaiselta, paiseiselta (yhteen vaiheeseen minulla oli viisi komeaa, allergisoitunutta hyttysen pistoa naamassa) huutelua kuuli silti, ihan pelkän ihon värin takia. Tuntui kuin minussa ei mitään muuta olisi ollutkaan kuin ihon- ja hiustenväri, ei persoonaa ollenkaan.
Todella hienoja seinämaalauksia oli tehty jokaisessa kaupungissa vaikka minne. Teokset olivat vaihtuvia, sillä vanhojen päälle maalattiin jatkuvasti uusia. Sinänsä piristävää, koska chileläinen esteettinen silmä ei muuten ole kovin esteettinen ja monet talot ovat varsin rapistuneita. Siinä kohtaa Santiago ei ollut lainkaan pahimmasta päästä.
Siirryimme lepuuttamaan hermojamme pieneen rantakaupunki Isla Negraan. Vaikka Chilellä on runsaasti rantaviivaa, uimakelpoisia rantoja on vähän. Voimakkaat merivirrat ja Antarktikselta tuleva kylmä vesi haittavaat rentoa pulikointia. Vaikka aallot olivat kyllä rannassa fantastiset! Pieniä poukamia, joissa paikalliset kävivät poulahtamassa, löytyi kyllä tältäkin rannalta. Kylmyys lähinnä oli meidän esteemme. Siinä missä Santiagossa oli ollut reippaasti yli 30 astetta, Isla Negrassa pyörittiin +20 tienoilla.
Heti ensimmäisenä päivänä saavuttuamme hostellillemme, meidät kutsuttiin katsomaan laivataloa ja punkmusiikkiesitystä sen katolla. Keltapaitainen mies oli rakentanut taloa viisi vuotta itsekseen. Pieni poika on hänen poikansa. Olin aivan haltioissani, kun pääsin sisätiloihin!
Värilliset lasipullot seinissä olivat todella vänkä ratkaisu!
Maalattia ja kaikki! Laivassa oli myös oma pieni ja sotkuinen keittiö! Ja liukumäki!
Pucon oli seuraava matkakohteemme senkin takia, että sieltä pääsimme kansallispuistoon ja siellä sijaitsevaan hostelliin. Tämä kuva on itseasiassa vasta kansallispuistosta palattuamme, mutta halusin kertoa jotain chileläisestä rakentamisesta. Chileläiset rakentavat maanjäristysvarmoja rakennuksia. Santiagossa tapahtuneessa viimevuoden järistyksessä rösähtäneistä taloista monet oli rakennettu tahallaan huonosti, ilmeisesti säästösyistä. Tämä kuva on eräästä hostellistamme (huomatkaa myös äärimmäisen tyylikäs matka-asuni). Kaikki näyttää ihan ok... Tarkemmalla tarkastelulla voi huomata, että seinät on päällystetty pahvilla, katon vaaleat kohdat ovat paikoilleen niitattua säkkikangasta, eikä yksi ikkuna mennyt kiinni lainkaan. Vasemman reunan puuhökötys suojaa paljasta kamiinan putkea. Valkoiset hökötykset tolpissa ovat valokatkaisijoita ja pistorasioita, jotka olivat muuten erittäin sähköturvallisia. Chileläiset ovat mukavia, sosiaalisia, vieraanvaraisia ja ystävällisiä, mutta myös laiskoja ja vastuuttomia.
Jokseenkin tutunnäköisiä maisemia kansallispuistosta, jonka nimeä en nyt millään muista. Järven vesi olisi ollut lämmintä, mutta paikka oli kuin tuulitunneli! Josten sekin jäi välistä. Mutta kun kiipesimme vuorille ja näimme siellä (kylmän) järven, olin niin hikinen ja aurinko paistoi niin lämpimästi eikä tuulta juuri ollut, että uskaltauduin pulahtamaan. Se oli kyllä todella kaunis paikka! Missäs minun kuvani siitä mahtavat lymytä?!
Muistelot olivat tältä erää tässä. Jannen pitää päästä tekemään opinnäytetyötä ja sen sellaista. Palaillaan :).
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti